hyvihä tää viikko lähti käyntii, ja viel parhaas seurassaki !
kiitti muijat ja tietysti rasmus :D
vihdoi tajusin et ois jo aika päästä yli siit helvetin samista ja alottaa puhtaalta pöydältä.
oon kyllästyny itkee sellasen perään, mitä en tuu enää ikin saamaa takasin.
ja nyt ku oikee tosissaan kelaan, mikä siin jätkäs on ees niin ihmeellistä ?
onkse oikeesti kaikkien niitten kyynelien arvonen ?
oliks se kaikki vaan pelleilyy ?
uskoinks turhaan kaikkee, mitä se mulle sanos ?
tiiän et kaikki yrittää vaan olla mieliks ku ne hokee : ''ansaittet jotain parempaa''
ehkä se on totta, en vaa oo käsittäny sitä aiemmin.
mut kiitti, mulle riitti.
en aio enää nyyhkii sen perään, en hokee sil kui paljo rakastan sitä.
jollekki tä on itsestään selvyys heti ku toinen on jättäny sut.
mulle ei vaa oo helppoo päästää irti ja tajuta et nyt se vaan on oikeesti ohi.
se on ehkä totta ettei kannattais täsä iässä ruveta viel kauheesti säätämään poikien kans, niist on pelkkää harmii, niinku faija aina sanoo :D
mut loppuenlopuks, sillonku suhde oikeesti kestää ja henkilö oikee, voi oppii vaik mitä.
esimerkiks ymmärtää toista paremmin, ja siit on hyötyy jatkossaki. paljon.
tän kertomuksen tärkein tieto oli kuitenkin se että:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti