ehkä niis jutuis on sittenki perää, etten osaa olla ilman poikaystävää.
oon aina luullu et elämä ois helpompaa jos kokoajan seurustelis, eikä tarttis olla yksinäinen, mut kyl parisuhteessaki voi tuntee ittensä yksinäiseks.
varsinki ku toinen on sellane, joka ei loppuenlopuks välitä paskaakaa susta.
en vaa osaa erottaa oikeeta väärästä, ehkä siks musta tuntuu nyt näin tyhjältä.
ei oo ketää, kene luo vois mennä ja halata.
nyt just haluun vaa oottaa oikeesti ''sitä oikeeta''.
mä tosiaan ihmettelen miten joku ees kehtaa väittää, ettei nuorena voi rakastua.
kyllä voi, mut yleensä ihastuminen ja rakastuminen sekotaa keskenään.
voin rehellisesti sanoo et en todellakaan rakastu helposti.
siihe tarvitaan jotai sellast, mitä monilla ei oo edes antaa.
kiinnyn vaan toiseen turhan nopee ja siks se sattuu nii paljo joka kerta.
ymmärrän et mua kutsutaan ''pleijeriks'' ja ''huoraks'' mut te ette tiiä sillo koko totuutta.
emmä kerää mahollisimma paljon poikii, en vaa koskaa löydä mitää pysyvää.
ehkä vika on mussa, ehkä vika on nykynuorissa.
kukaa ei tajuu millane oikee suhde on.
se on sitä et arvostaa toista, rakastaa, eikä välitä mitä muut ajattelee.
luottaa, on rehelline ja uskaltaa olla oma ittensä toisen seurassa.
noh, harvoin se noin täydellistä on, mut aina voi yrittää.
ei elämän tärkein asia oo se, et on tyttö tai poikaystävä.
ymmärrän et näinki voi olla onnelline, mut vaatii tää totutteluu.
en tiiä kenelle vois illalla aina puhuu päivän tapahtumist ja muutevaa höpöttää.
tiiän, et frendit on aina tukena vaik kui huonosti menis jätkien kans, mut emmä vaa tiiä..
toivottavasti tällä kertaa osaan olla tarpeeks kärsivällinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti