mä luulin, että oisin löytäny ensimmäisen kerran elämässäni ihmisen, joka arvostaa mua tälläsenä kun mä oon.
pojan, jonka kaa pystyn olee omaitteni.
mä ihan tosissaa luulin, että mun ystävät ois sellasii jotka on aina mun tukena, huolimatta siitä mitä muut ajattelee.
oon miettiny koko kuluneen vuoden, miks mun elämä on jo pitkään ollu yhtä alamäkee ja ymmärsin vihdoin et ihan kaikki, minkä oon luullu olevan totta, on pelkkää valhetta.
oon kuvitellu, et voin luottaa mun ystäviin, mutta paljastuuki et lähes jokanen niistä on puhunu musta kaikkea, jota en ois voinu ikinä kuvitella mun todellisten ystävien sanovan.
luulin omistavani ees yhen tosiystävän, mut vihdoin käsitän et mulla ei oo enää yhtäkään.
mikä musta tekee nii erilaisen, erilaisen niihin verrattuna jolla on kavereita vaik muille jakaa?
en omista mitää upeeta persoonaa, en hauskoja juttuja, enkä kaunista naamaa, mut onks se ainoo syy siihen, että tunnen päivä päivält yhä enemmän ettei millää oo enää merkitystä.
ihmiset luulee että vapaa-aikana mulla on aina joku kenen kaa viettää aikaa, mutta jos totta puhutaan, oon aina ollu yksinäinen ja luultavasti tuun aina olemaanki.
tuntuu että ainoo pakopaikka tältä kaikelta on kirjasto.
en oo koskaa erityisesti pitäny lukemisesta, mutta siellä mä voin vaa napata jonkun kirjan, istuu monta tuntia putkeen ja unohtaa koko ulkopuolisen maailman.
ihmiset luulee et oon aina ollu hyvä koulussa, koska tahdon menestyy ja kouluttautuu hyvin, mut se et tykkään koulunkäynnistä johtuu siitä että se on yks niistä harvoista asioista, mistä saan kehuja.
koulussa menestyminen on mulle vähänniinku huume, joka auttaa mua unohtamaan mun pahan olon.
harva mun kavereista tietää, mitä mä oikeesti tunnen sisälläni.
kaikki on vaan niin paljon helpompaa kun esittää ilosta ja pirteetä, ja hautaa murheet hymyn taakse.
oon montakertaa yrittäny puhua mun ystäville ja koulukuraattoreille ja muille, mutta ainakun joku kysyy miten mulla menee ja miten mä voin, en pysty kun valehtemaan.
en haluu huomiota, enkä haluu et kukaan tuntee säälii mua kohtaan.
en kuitenkaan tiiä, miten kauan kestän tälleen enään.
vaikka mulla on poikaystävä ja perhe jotka rakastaa mua oikeesti, pelkään silti joka päivä enemmän että tuotan niille pettymyksen.
en haluu siihen pisteesee ettei mulla oo enää ketää.
oon yrittäny juoda, et tuntisin oloni paremmaks.
oon lähteny monen tunnin kävelylenkeille vaan unohtaakseni kaikki murheet.
mikään ei tunnu auttavan, eikä asiaa yhtään paranna se et ihmiset yhä edelleen haukkuu ja pilkkaa mua.
joskus kuvittelin olevani tarpeeks vahva elämään miten haluan, mut mitä enemmän ikää tulee, sitä varmempi oon siitä et en taida koskaan olla tarpeeks hyvä tähän maailmaan.
en haluu et mun elämä jatkuu enää tällee.
en haluu olla se tyttö joka itkee joka vitun päivä pahaa oloaan, eikä tee siltikää yhtää mitää muuttaakseen asiota.
mä en pyydä pajoa, toivon vaan et voisin olla jälleen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti