on mullaki tunteet.

kuulkaas, oon aina ennen valittanu tällee yleisesti siitä miten ihmiset pilkkaa toisia ennenku ees tuntee koko tyypin ja muutenki kaikista ennakkoluuloista.

mä oon tottunu niihin: päiväkodista saakka mua on nimitelty ja puhuttu pahaa mutta oon ajatellu et jos en välitä toisten ilkeilyistä, ne loppuis ja saisin olla rauhassa.

nyt, ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajuun että vaikka kuinka välinpitämätön oisin, aina ne pystyy loukkaa mua, henkisesti tai fyysisesti.

esitän ettei mua kiinnosta jos mua kutsutaan huoraksi tai feikiksi tai jokski vastaavaks, koska tiiän ettei sellaset tiiä yhtää millanen mä oikeesti oon.

mä silti loukkaannun. vaikken näyttäis miten pahalta musta tuntuu, mulle on tullu tavaks joka ilta ennen nukkumaanmenoo miettii, onko ne haukkujat oikeessa.

arvostan ihmisiä, jotka pystyy toisten sanoista huolimatta olla sellasii kun ne haluaa, mutta mä en oo sellanen enkä luultavasti koskaan tuu olemaankaan.

mä muutun tai yritän muuttua aina ku kuulen jonkun sanoneen musta jotain negatiivistä.

ehkä oon luuseri kun en kestä ees totuutta saati sitten paskapuhetta, mitä musta levitetään.

en oo ikinä ollu itsevarma, ja niinku varmasti kaikki tajuaa, asiaa ei auta yhtään se et musta puhutaan pahaa joka saatanan päivä.

en haluu huomiota enkä pyydä sitä että kaikki vaan kehuis mua, koska siihenkään ei oo aihetta.

haluaisin vaan että ihmiset oppis tuntemaan mut, ennenku alkaa haukkumaan ja levittämään musta kaikkea mikä ei oo tippaakaan totta.

oon tehny asiota, mistä en oo ylpee ja asiota, mitä en voi ikinä antaa itelleni anteeks, mutta ne on menneisyyttä.

oikeesti, kuka ei kadu mitään tekemäänsä asiaa ?

kenen omatunto on täysin puhdas?

jos joku väittää niin, sellanen ihminen ei pysty olemaan rehellinen edes itelleen.

vaikka monet kutsuu mua kusettajaks ja valehtelijaks, mä silti pystyn myöntämään et oon ollu täys kusipää ja luultavasti tuun aina olemaanki. joko te kestätte sitä tai jätätte mut rauhaan, oma päätöksenne.

tuntuu vaa et ihmiset on menny liian pitkälle sen oman mielipiteensä kanssa: kun oon kaupungilla, koulussa tai melkee misä vaan, tuntuu että jokaikinen ihminen kattoo mua vihasesti ja kuiskailee jotai ilkeetä kaverinsa korvaan. koti on paikka misä pystyn olemaan omaitseni, mutta enää en oo ees siit varma.

oon yks suuri pettymys mun vanhemmille, vaikka mulla koulu meneeki ihan hyvin.

vaikka ne kuinka monta kertaa on käskeny pysyy erossa pojista, en oo kuunnellu niitä.

vaikka ne kuinka monta kertaa on käskeny pysyy erossa alkoholista, en oo kuunnellu niitä.

mitä tahansa teen, aina se on huono päätös mun porukoiden mielestä.

ne väittää et teen mitä tahansa, ne on mun tukena mut jo nyt tajuun että en oo mun vanhempien kaa enää läheskää nii läheinen ku pienenpänä olin.

sama pätee moneen mun lapsuuden ystävään: ne vaan hokee et olin ennen paljon mukavampi.

kukaan ei tajua et ne on ite tän takana. 

ne on sanoillaan ja teoillaan saanu mut muuttumaan.   

pyydän nyt kaikilta anteeksi kenelle oon tuottanu pettymyksen ja toivon että ees joku pystyis hyväksymään mut tälläsenä kun oon.

mä oikeesti toivon, ettei se ois keneltäkään liikaa pyydetty, vaikka tiiän et tää yks hassu postaus ei muuta kenenkään mielipidettä eikä saa ketään katumaan ilkeitä sanojaan musta tai kenestäkään toisesta henkilöstä, ketä tietää loukanneen. 

mulle on sanottu et toisten paskan jauhaminen on vaan sitä että ne on kateellisia, mutta arvatkaapa mitä, mussa ei oo mitää mist vois olla kateellinen, ei yhtäkää asiaa.   

en oo kaunis, tiiän sen.

en oo laiha, tiiän sen.

en oo hauska, tiiän sen.

en oo puhelias, tiiän sen.

en oo suosittu, tiiän sen.
en oo rikas, tiiän sen.

oon vaan heli, en mikää supermies, ja pyydän ettei musta odotettais liikoja.

KIITOS :)